03.05.2018

Pitääkö taloustieteen oppikirjat taas heittää nurkkaan? Presidenttivetoinen ”vahvojen miesten” talouspolitiikka nostaa päätään ja näyttää siltä, että herrat todella haastavat perinteiset taloustieteen opit. Näitä epätavallisten keinojen johtajia löytyy ainakin USA:sta, Kiinasta, Turkista ja Venäjältä. Perimmäinen syy näiden keinojen käyttämiseen on usein poliittinen populismi ja riskinä ovat vakavat negatiiviset taloudelliset seuraukset. 

Aloitetaan Turkista, jossa talouskasvu on hengästyttävät 7 %. Samanaikaisesti maa kärsii kuitenkin yli 10 % inflaatiosta ja tukevasta vaihtotaseen vajeesta. Usko keskuspankkipolitiikkaan on ollut koetuksella ja valuutan arvo on jatkuvasti heikentynyt. Presidentti Erdoganin mukaan korkea inflaatio on seuraus korkeista keskuspankkikoroista ja hän on hyvin äänekkäästi kritisoinut keskuspankin koronnostoja. Perinteisempi taloustieteen näkökulma olisi, että keskuspankin olisi jo aikoja sitten pitänyt nostaa ohjauskorkoja, koska talous on ylikuumentunut. Inflaatio, korkeat markkinakorot ja maksutaseen alijäämä ovat seurausta tästä. Erdoganin mukaan kriitikot ovat vain kateellisia Turkin nopeasta kasvusta. Erdogan on myös ehdottanut, että turkkilaislainat pitäisi sitoa USA:n dollarin sijasta kultaan, johon hänen mukaansa kohdistuu selvästi dollaria vähemmän spekulaatiota. 

Perinteisempi taloustieteen näkökulma olisi, että keskuspankin olisi jo aikoja sitten pitänyt nostaa ohjauskorkoja, koska talous on ylikuumentunut.

Presidentti Trump on taasen iskenyt pöytään taloustieteen moneen kertaan kyseenalaistamat tuontitullit ja muut protektionistiset toimenpiteet. Kansainvälinen kauppa on hyvin monimutkainen verkosto ja tullien suoria ja epäsuoria vaikutuksia on hyvin vaikea arvioida. Kiina vie tuotteita USA:han 525 mrd dollarin arvosta, kun USA:n vienti Kiinaan on vain 150 mrd US dollaria. Trumpin mielestä 375 mrd dollarin kauppavaje Kiinan kanssa on seuraus amerikkalaisteknologian luvattomasta hyödyntämisestä ja tässä hän on ehdottomasti oikeilla jäljillä. Epätasapaino ei ole kuitenkaan niin suuri kuin edellä mainituista luvuista voisi päätellä. Amerikkalaisten yhtiöiden tuotanto Kiinassa ja näiden tuotteiden myynti Kiinassa ja vienti esimerkiksi USA:han on kuitenkin huomattava. Paikallinen tuotanto huomioiden, Deutsche Bankin laskelmien mukaan amerikkalaisten yhtiöiden myynti Kiinassa on noin 400 mrd dollaria, kun kiinalaisyritysten myynnin arvo USA:ssa on 430 mrd. Nämä luvut näyttävät paljon tasapainoisemmilta. 

Monimutkaisuutta lisää, että monien muidenkin maiden kansainvälisillä yhtiöillä on huomattavaa tuotantoa Kiinassa, jota ne myyvät mm. USA:han. Toisaalta esimerkiksi BMW:llä ja Daimlerilla on isot tuotantolaitokset USA:ssa, josta ne vievät autoja Kiinaan. Kiinan potentiaaliset vastatullit amerikkalaisille autoille iskisivät myös näihin tehtaisiin ja saisivat miettimään tuotantolaitosten sijaintia uudestaan.   

Finanssipolitiikassakin tapahtuu, kun Presidentti Trump keksi veronalennukset ja suuret valtiovetoiset infrastruktuurihankkeet talouden vauhdittamiseksi vaiheessa, jossa USA:n talous on jo päässyt hyvään kasvuun ja inflaatio on kiihtymässä. Ei ehkä perinteisintä talouspolitiikkaa. 

Kiinan kommunistinen talous uhmaa jo sellaisenaan taloustieteen oppeja ainakin nimensä puolesta. On uhmannut jo pitkään kuitenkin kohtuullisen hyvällä menestyksellä. Komentotalouden erikoisuuksista ja valtio-omisteisten yhtiöiden ongelmista ja ylivelkaantumisesta huolimatta, Kiinasta löytyy paljon menestyviä yrityksiä, joiden merkitys Kiinan ulkopuolella näkyy koko ajan enemmän. Kiina imee maailmalta teknologiaa (usein kyseenalaisin keinoinkin) ja on ymmärrettävää, että Kiinalla ei ole suurta intressiä muuttaa sen kannalta edullisesti toimivaa järjestelmää. Kiina vuonna 2025 -ohjelman kunnianhimoiset suunnitelmat eivät välttämättä ole vain pelkkää harhakuvitelmaa.  

Venäjällä Presidentti Putin puhuu usein investointien vauhdittamisesta ja talouden uudistuksista. Toimintaa on kuitenkin ollut puhetta vähemmän. Vaikka huomio viime aikoina onkin kohdistunut pääosin muihin aiheisiin, tuntuu että presidentti ei luota taloutta ohjaavaan ”näkymättömään käteen”, vaan luottaa pikemminkin omaan opastavaan käteensä ja valtion yhä kasvavaan rooliin. Maa on ajautunut matalan kasvun ja hitaan inflaation ympäristöön ja Putinin kuuden vuoden jatkokausi tuskin tuo suurta muutosta nykyiseen. Talouden toivo on ruohonjuuritason uudenlaisissa yrityksissä, jotka pyrkivät pitämään sopivaa etäisyyttä valtioon. Huolimatta ehkä muuten kyseenalaisesta talouspolitiikasta, Putinille pitää nostaa hattua, että hän on antanut tukensa uudistushenkiselle Elvira Nabullinalle, jonka johdolla keskuspankki on ottanut rohkeita askeleita rakenteiden uudistamiseksi. Keskuspankit näyttävätkin olevan viimeisiä perinteisten talousoppien linnakkeita, joita ei ole altistettu populismille, vaikka Turkin Erdogan on siihen suuntaan askeleita ottanutkin.  

 

 

 

« Takaisin: Sijoitusblogit

Edellinen
Millaisiin omistajiin kannattaa sijoittaa?
Seuraava
Kuinka suojautua koron nousulta?
Ilkka Väkeväinen