16.04.2020
Suurten kysymysten äärellä tuntee itsensä usein pieneksi. Kun oikeaa vastausta ei ole, on vain mielipiteitä. Niiden heikkoutena on, että olivat ne kuinka hyvin tahansa perusteltuja, ne voi helposti kyseenalaistaa, kun tulevaisuus on epäselvä.
Päätin tällä kertaa olla käyttämättä palstatilaani asunto- tai vuokramarkkinaan ja uskaltautua isojen kysymysten äärelle. Täytyy kyllä tunnustaa, että kovasti teki mieli kertoa, miten vuokravakuuden voi takauksen avulla vapauttaa vuokranalennuksiin.
Jonkin aikaa sitten kummilastani mietitytti, miten aurinko kelluu avaruudessa? Totinen ilme kertoi, että puolivillainen selitys ei riittäisi. Onneksi Yle Areenasta löytyi 10 minuutin tietoisku auringosta, ja selvisin tilanteesta kuta kuinkin puhtain paperein. Tai niin luulin. Illalla oli nimittäin tullut iso itku, ja syyksi oli ilmoitettu auringon sammuminen viiden miljardin vuoden päästä. Tieto oli herättänyt pienessä ihmisessä lohduttoman kysymyksen: ”Mitä järkeä on oikeastaan yhtään missään, jos kaikki kuitenkin kohta loppuu?” Siihen ei löytynyt vastausta Yle Areenasta.
Nyt uutisissa on kerrottu, että pandemian hillitsemiseksi tehtävillä toimenpiteillä suojellaan riskiryhmään kuuluvien henkeä. Toimenpiteillä on kerrottu olevan vakavia ja kauaskantoisia taloudellisia seuraamuksia. Samainen pikkufilosofi halusikin nyt tietää, mitä nämä ”vakavat ja kauaskantoiset taloudelliset seuraamukset” tarkoittavat? Onneksi tällä kertaa oltiin minulle tutummalla alueella ja tukevasti tällä planeetalla. Mielestäni laadukkaan ja selkokielisen vastauksen lopputuloksena oli kuitenkin aseista riisuva jatkokysymys: ”Mitä elämä sitten maksaa?” Tunsin maan aaltoilevan jalkojeni alla.
Kun asiaan myöhemmin palattiin, kerroin, että nähdäkseni elämän arvoa on mahdotonta mitata rahassa, mutta sen voi ajatella yhteenlaskuna. Pyysin ensin miettimään läheisiä ihmisiä, ja laskemaan yhteen kaiken sen, mihin hän kuvitteli näiden ihmisten olevan valmiita hänen eteensä. Sitten pyysin lisäämään tähän kaiken sen, mitä hän itse olisi valmis tekemään oman elämänsä eteen. Erityisesti pyysin huomioimaan, mitä hän itse olisi valmis tekemään hänelle tärkeiden ihmisten elämän jatkumisen eteen. Kerroin, että yhteenlaskun tuloksena on, jos ei elämän hinta, niin ainakin sen arvo.
Pikkufilosofi katseli keittiön pöytää vakavana. Ehdin jo ajatella, että nyt taisi mennä yli hilseen. Vaikean asian äärellä lapsen ajatus oli kuitenkin kristallinkirkas ja katse kaukana omasta navasta: ”Minä annan kyllä vaikka kaikki rahat ja lelut, kunhan muut eivät kuole”.
Kriisitilanteessa yhteiskunnan tehtävänä on varmistaa, että hyvän elämän edellytykset säilytetään tasapuolisesti. Toisinaan se edellyttää poikkeuksellisia toimia. Viime poikkeusolojen aikaan rintamalle lähteneet nuoret miehet eivät olleet ammattisotilaita eivätkä kotirintaman naiset lääkäreitä. He löysivät kuitenkin taistelemisen arvoisen yhteisen päämäärän siitä, mitä saattoivat pidemmällä aikavälillä menettää. Kaikki osallistuivat.
Nyt uhka on näkymätön, ja se kohdistuu yhteiskunnan perusrakenteisiin: terveydenhuoltoon, talouteen ja turvallisuuteen. Kriisin keskellä on hyvä muistaa, että lomautettu työntekijä todennäköisesti haluaisi myös olla hyödyksi. Ei pidä aliarvioida voimaa, joka syntyy yhteenkuuluvuuden tunteesta kriisin keskellä. Sitä tunnetta pitäisikin nyt ruokkia joka tavalla, koska se on voima, jonka avulla kriisistä lopulta noustaan, haavat nuollaan ja sotakorvaukset maksetaan. Sitä voimaa ei kuitenkaan synny, jos ihminen jää ulkopuoliseksi tai oman onnensa nojaan.
PS. Jos kuitenkin jäit miettimään sitä, miten vuokravakuuden voi takauksen avulla vapauttaa vuokranalennuksiin, lue lisää tästä.